Tänään on taas se päivä, jolloin haluan muistella hieman blogiuraani. Kaikki alkoi 25.7.2005, kun päätin perustaa blogin. Sitä ennen olin jo vuosia ollut eri netin foorumeilla moderaattorina ja jakanut vinkkejä erilaisilla nettifoorumeilla. Sitten päätin, että jatkossa jaan vinkkini yhdessä paikassa eli oli tullut aika perustaa ensimmäinen blogini, näin sai alkunsa blogini Maijun korttigalleria. Olin siinä vaiheessa tietoinen vain Panu Rajalan blogista ja olin tutustunut ruotsalaisiin blogeihin. Ruotsalaisbloggaajat oli itselleni se suurin innoittaja aloittamaan oman blogini, tiesin, että tämä olisi se oma juttuni. Silloin blogini aiheet liikkuivat hyvin paljon paperiaskartelun aihe-alueella. Olen aiemmin kirjoittanut kattavasti blogini tarinan ja se löytyy täältä. Voin vaan tässä todeta, että paljon on tullut vuosien aikana nähtyä ja koettua. Olen nähnyt blogihistorian kehityksen, olen saanut olla yksi blogihistorian uranuurtajista Suomessa. Se on hienoa se. Tiedän, että olin monille silloin vuosia sitten se innoittaja perustamaan omaa blogia. Jotkut ovat pysyneet matkassa tähän päivään ja monet ovat jääneet matkan varrella pois.
![]()
Aiemmin sanoin aina, että olen bloggaaja, mutta nykyään käytän itsestäni mieluimmin nimikettä, sisällöntuottaja, koska tuotan paljon muutakin sisältöä eri kanaviin kuin blogiini. Tällä hetkellä suurin intohimoni on tehdä enemmän liikkuvaa kuvaa joko YouTubeen tai Insragramiin. Kuitenkaan ole ollut vielä valmis hylkäämään sitä, mikä minut aikoinaan tälle tielle ohjasi eli perinteistä blogia. Mieli on monta kertaa tehnyt jättää kaikki, mutta jostain syystä kynnys blogin jättämiseen on liian korkealla.
![]()
Monta kertaa on tullut bloggaamisen totaalinen väsymys, mutta aina sen olen jollain tavalla voittanut väsymyksen. Monta kertaa vuosien aikana on tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin ja sanoa, että se oli nyt tässä. Yhtä monta kertaa olen silti päättänyt kuitenkin jatkaa. Aina on löytynyt joku syy miksi olen halunnut jatkaa. Jostain syystä ei vaan ole halunnut siltikään heittää kaivoon sitä suurta työmäärää, mitä on blogin eteen vuosien aikana tehnyt. Minä olen luonut vuosien aikana itselleni hyvän verkoston ja olen osannut verkostoitua hyvin. Olen päässyt mukaan hienoihin juttuihin ja erilaisuuteni ja erikoisuuteni on varmasti ollut se, mikä minussa on loppupeleissä kiinnostanut. Ohjeeni aina uusille bloggaajille on se, että pitää erottua massasta ja pitää tehdä omaa juttuaan. Matkimalla muita ei pitkälle pääse. Pitää löytää se punainen lanka kaikelle sille mitä haluaa tehdä. Minä kuuntelen näissä asioissa sydäntäni ja olen onneksi saanut mahtavan mielikuvituksen, jonka avulla toteutan itseäni. Itse en niinkään seuraa mitä muut tekevät, vaan teen sitä mikä tuntuu itsestäni hyvältä ja oikealta. Minä haluan pitää elämässäni hauskaa sen tiimoilta toteutan näitä juttujani.
Kerran kuitenkin lopettaminen oli todella hilkulla. Se oli ainoa kerta kun olen ollut todella vihainen ja turhautunut. Se kerta oli kun blogini täytti 7 vuotta. Joskus mietin, että onko siitä todellakin vain kuusi vuotta aikaa, jotenkin se aika tuntuu ikuisuudelta. Blogini alusta oli silloin vuodatuksen alustalla. Sinä päivänä vuodatuksen blogeista hävisi kolmen viimeisen vuoden kuvat, kaikista blogipostauksista. Tuntui kuin kolme viimeistä vuotta olisi sinä päivänä valunut elämästäni. Siihen aikaan omat blogijuttuni perustuivat kuviin ja teksteihin, jotka liittyivät vahvasti toisiinsa. Ilman kuvia ei teksteillä ollut merkitystä. Itkin ja raivosin tapahtunutta, kunnes tajusin, että en ollut tilanteessa yksin. Menetin kolmen vuoden työn ja olin silloin tien päässä. Mietin, että oliko tämä nyt tässä. Toinen kirjamme oli tulossa samana syksynä markkinoille, joten mun oli vaan pakko nousta sieltä suosta. Blogini oli aina ollut se paras markkinointikanava kaikelle mitä tein. Vielä silloin Facebook, ei ollut niin vahva kanavana markkinoinnin apuna. Se päivä oli sellainen, että olisi tehnyt mieli huutaa ja sanoa, että se oli nyt tässä. Sitä en silloin tehnyt, enkä ole tehnyt sitä jälkeenpäinkään.
![]()
Tänä vuonna olen lausunut ääneen myös monta kertaa lauseen, lopetan bloggaamisen. Tämä on tullut puhtaasti väsymyksestä, josta olen kertonut muutamaan kertaan blogissani. Liian paljon päätyötä ja liian paljon huolta äidistä. Kuitenkin mun maailman paras tätikaverini Minäkö keski-ikäinen blogin Tiia on ollut niinä päivinä mulle se paras tuki. Tiia on sina sanonut, että ”älä lopeta, maailma tarvitsee sun gluteenittomia postauksia, hidasta vaikka tahtia”. Siitä syystä ja noiden sanojen voimin olen aina päättänyt jatkaa. Paras päätös itseni kannalta viimeisen vuoden aikana on ollut juuri se, että hidastin tahtia. Ennen blogiteksti tuli joka päivä, mutta nyt vain 2-3 kertaa viikossa. Se on paras päätös pitkään aikaan. Mietin, että ei se määrä, vaan laatu. Parempaa tulee aikaiseksi, kun ei tee sitä hampaat irvessä ja mieli mustana.
Paljon olisi tarinoita kerrottavana ja paljon tarinoita syntyy tällä elämäntyylillä. Jotkut päätyvät blogiin ja jotkut päätyvät muihin kanaviin.
Kiitos teille, jotka olette pysyneet matkassani vuosien aikana. Osa on ollut mukana alusta saakka ja osa on tullut matkan varrelta kyytiin. Kiitos myös teille, joista on myös muodostunut vuosien myötä ystävikseni. Koskaan ei ole liian myöhäistä solmia uusia ystävyyssuhteita.
Ihanaa on olla teini-ikään ehtineen blogin äiti. Ihanaa kun olette. Ilman teitä lukijoita blogini ei olisi mitään.
Maiju
Aiemmin sanoin aina, että olen bloggaaja, mutta nykyään käytän itsestäni mieluimmin nimikettä, sisällöntuottaja, koska tuotan paljon muutakin sisältöä eri kanaviin kuin blogiini. Tällä hetkellä suurin intohimoni on tehdä enemmän liikkuvaa kuvaa joko YouTubeen tai Insragramiin. Kuitenkaan ole ollut vielä valmis hylkäämään sitä, mikä minut aikoinaan tälle tielle ohjasi eli perinteistä blogia. Mieli on monta kertaa tehnyt jättää kaikki, mutta jostain syystä kynnys blogin jättämiseen on liian korkealla.
Monta kertaa on tullut bloggaamisen totaalinen väsymys, mutta aina sen olen jollain tavalla voittanut väsymyksen. Monta kertaa vuosien aikana on tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin ja sanoa, että se oli nyt tässä. Yhtä monta kertaa olen silti päättänyt kuitenkin jatkaa. Aina on löytynyt joku syy miksi olen halunnut jatkaa. Jostain syystä ei vaan ole halunnut siltikään heittää kaivoon sitä suurta työmäärää, mitä on blogin eteen vuosien aikana tehnyt. Minä olen luonut vuosien aikana itselleni hyvän verkoston ja olen osannut verkostoitua hyvin. Olen päässyt mukaan hienoihin juttuihin ja erilaisuuteni ja erikoisuuteni on varmasti ollut se, mikä minussa on loppupeleissä kiinnostanut. Ohjeeni aina uusille bloggaajille on se, että pitää erottua massasta ja pitää tehdä omaa juttuaan. Matkimalla muita ei pitkälle pääse. Pitää löytää se punainen lanka kaikelle sille mitä haluaa tehdä. Minä kuuntelen näissä asioissa sydäntäni ja olen onneksi saanut mahtavan mielikuvituksen, jonka avulla toteutan itseäni. Itse en niinkään seuraa mitä muut tekevät, vaan teen sitä mikä tuntuu itsestäni hyvältä ja oikealta. Minä haluan pitää elämässäni hauskaa sen tiimoilta toteutan näitä juttujani.
Kerran lopettaminen oli todella hilkulla
Kerran kuitenkin lopettaminen oli todella hilkulla. Se oli ainoa kerta kun olen ollut todella vihainen ja turhautunut. Se kerta oli kun blogini täytti 7 vuotta. Joskus mietin, että onko siitä todellakin vain kuusi vuotta aikaa, jotenkin se aika tuntuu ikuisuudelta. Blogini alusta oli silloin vuodatuksen alustalla. Sinä päivänä vuodatuksen blogeista hävisi kolmen viimeisen vuoden kuvat, kaikista blogipostauksista. Tuntui kuin kolme viimeistä vuotta olisi sinä päivänä valunut elämästäni. Siihen aikaan omat blogijuttuni perustuivat kuviin ja teksteihin, jotka liittyivät vahvasti toisiinsa. Ilman kuvia ei teksteillä ollut merkitystä. Itkin ja raivosin tapahtunutta, kunnes tajusin, että en ollut tilanteessa yksin. Menetin kolmen vuoden työn ja olin silloin tien päässä. Mietin, että oliko tämä nyt tässä. Toinen kirjamme oli tulossa samana syksynä markkinoille, joten mun oli vaan pakko nousta sieltä suosta. Blogini oli aina ollut se paras markkinointikanava kaikelle mitä tein. Vielä silloin Facebook, ei ollut niin vahva kanavana markkinoinnin apuna. Se päivä oli sellainen, että olisi tehnyt mieli huutaa ja sanoa, että se oli nyt tässä. Sitä en silloin tehnyt, enkä ole tehnyt sitä jälkeenpäinkään.
Tänä vuonna olen lausunut ääneen myös monta kertaa lauseen, lopetan bloggaamisen. Tämä on tullut puhtaasti väsymyksestä, josta olen kertonut muutamaan kertaan blogissani. Liian paljon päätyötä ja liian paljon huolta äidistä. Kuitenkin mun maailman paras tätikaverini Minäkö keski-ikäinen blogin Tiia on ollut niinä päivinä mulle se paras tuki. Tiia on sina sanonut, että ”älä lopeta, maailma tarvitsee sun gluteenittomia postauksia, hidasta vaikka tahtia”. Siitä syystä ja noiden sanojen voimin olen aina päättänyt jatkaa. Paras päätös itseni kannalta viimeisen vuoden aikana on ollut juuri se, että hidastin tahtia. Ennen blogiteksti tuli joka päivä, mutta nyt vain 2-3 kertaa viikossa. Se on paras päätös pitkään aikaan. Mietin, että ei se määrä, vaan laatu. Parempaa tulee aikaiseksi, kun ei tee sitä hampaat irvessä ja mieli mustana.
Paljon olisi tarinoita kerrottavana ja paljon tarinoita syntyy tällä elämäntyylillä. Jotkut päätyvät blogiin ja jotkut päätyvät muihin kanaviin.
Kiitos teille, jotka olette pysyneet matkassani vuosien aikana. Osa on ollut mukana alusta saakka ja osa on tullut matkan varrelta kyytiin. Kiitos myös teille, joista on myös muodostunut vuosien myötä ystävikseni. Koskaan ei ole liian myöhäistä solmia uusia ystävyyssuhteita.
Ihanaa on olla teini-ikään ehtineen blogin äiti. Ihanaa kun olette. Ilman teitä lukijoita blogini ei olisi mitään.
Maiju
