Kun mieli järkkyy - riittääkö lääkäriltä ymmärrystä?

Olen ollut puolitoista viikkoa sairaslomalla, koska omat voimat katosivat muutaman eri asian summana. Kirjoitin aiheesta Kun viemäri menee tukkoon. Tuo kirjoitus tuli heti tuoreeltaan, kun voimat olivat ihan lopussa. Kirjoitin siitä, kun työkaverit puuttuivat tilanteeseeni ja kehottivat lähtemään työterveysasemalle. Itse olisin varmasti vielä sinnitellyt asian kanssa ja yrittänyt vain jaksaa.

Sain ensiksi viikon sairaslomaa ja käskyn tehdä asioita, jotka tuntuvat kivoilta. Tapasin ensimmäisellä kerralla aivan mielettömän ymmärtäväisen lääkärin. Kivojenkin asioiden välissä välillä on ahdistanut ihan hitosti. Sille ei vaan voi mitään, kun alkaa rintaa puristaa ja itkettää. Jokainen, joka on joskus ahdistunut tai uupunut, niin varmasti tietävät, että mistä puhun.

Viikon kuluttua minulla oli käsky tulla uudestaan lääkäriin ja sitten katsotaan jatko. Siinä vaiheessa oli vielä ahdistus suuri, vaikka yritin jaksaa. Kun menin lääkärin vastaanotolle, niin itkien purin tilannetta, että missä sillä hetkellä mennään. Olin ollut viikon sairaslomalla. Lääkäri kuunteli minua ja kun lopetin, hän sanoi, että "jos kirjoitan sinulle vielä pari päivää sairaslomaa". Olin ihan äimän käkenä, että "etkö kuullut ollenkaan, että mitä minulle kuuluu"? Kuulin vain lääkärin toteavan, että "KELA ei oikein ymmärrä näitä työuupumisia".  Itkun seasta sain vaan sanottua, että "nyt on tilanne se, että en välitä mitä KELA ymmärtää tai mitä työnantaja sanoo, nyt mun on pakko ajatella vain itseäni". Olen kerran aiemmin ollut tässä vastaavassa tilanteessa tiesin, että viikko sairaslomaa ei riitä. Lääkäri vain totesi, että "kyllä nyt vaan pitäisi jaksaa ja kyllä nyt vaan pitäisi mennä töihin". Siinä vaiheessa olisin melkein ollut valmis menemään irtisanomaan itseni, jos mun vaan olisi ollut pakko jaksaa.  Täytyy sanoa, että en ole koskaan tuntenut itseäni niin pieneksi, enkä ymmärtänyt ollenkaan sitä, että miksi minun pitäisi jaksaa, jos en jaksaisi.  Ilman työkavereita olisin vaan yrittänyt jaksaa ja kun lopulta lähden hakemaan apua, tulee vastaan lääkäri, jonka ainoa ohje on, että "kyllä nyt vaan pitäisi jaksaa".

Kun lähdin lääkäristä. Otin kaksi puhelua toisen miehelleni ja toisen ystävälleni. Oli pakko purkaa tilanne suoralta kädeltä ja todeta, että nyt loppui multakin ymmärrys lääkäriin.  Mieheni on varmasti se, joka on nähnyt tilanteeni parhaiten ja tietää, että olenko kunnossa vai enkö ole. Hänkin ihmetteli lääkärin kommentteja.



Mietin vielä seuraavana päivänä noita lääkärin sanoja. Mietin, että kun ihminen on heikoimmillaan, niin miksi lääkäri vetää mattoa jalkojen alta juuri silloin, kun tuntuu, että sitä mattoa ei siellä edes ole.

Sanoin lääkärille, että olen niin kovasti yrittänyt. Olen ajatellut, että en jää sänkyyn makaamaan ja yritän joka päivä nousta ylös sekä yritän joka päivä nähdä asioissa mukavia juttuja. Silti tuostakin huolimatta tuntuu välillä ihan sairaan pahalta. Mietin mielessäni, että täytyykö ihmisen jaksaa, jos ei hän jaksa. 

Jouduin tekemään päätöksen, että en tule enää koskaan menemään kyseisen lääkärin vastaanotolle. Itse päätin, että koskaan kukaan ei tule minulle sanomaan, että minun olisi pakko jaksaa, jos en jonain päivänä jaksa. Koskaan ei kukaan saa vetää mattoa minun jalkojeni alta.



Haluan puhua näistä asioista siksi, että näistä asioista puhutaan ääneen. Varmasti meille monille tulee niitä hetkiä, kun ei jaksa. Itselläni tuli voimaa vieviä asioita päällekkäin (työuupumus ja äidin pahentunut alzheimer) ja siksi voimani ehtyivät. Haluan kertoa, että se on ihan okei, että näin tapahtuu. Se on ihan okei, että aina ei jaksa. Aina tarvitse jaksaa, edes lääkärin käskystä.

Kaikesta huolimatta haluan jaksaa uskoa siihen, että tästä kaikesta selvitään. Joka päivä haluan nähdä kuitenkin sen auringon sieltä pilvien takaa.

Maiju