Alzheimer ravistelee välillä lujaa

Kirjoitin joskus, että Alzheimer on koko perheen sairaus, se postaukseni löytyy täältä. Kerroin kuinka suljen äidin oven usein kyyneleet silmissä. Kesäkuu oli itselleni hyvin rankkaa aikaa ja myös muille sisaruksilleni. Äidin tilassa oli kamala piikki alaspäin ja mietin, että palaako äiti vielä takaisin siitä mihin oli vajoamassa. Äitini joutui sairaalaan kesäkuun puolessa välissä. Kun menin työpäivän jälkeen häntä katsomaan siskon tytön kanssa, minua odotti siellä ihminen, joka luonteensa puolesta ei varmasti ollut minun äitini. Minun äitini on se, joka on aina positiivinen ja hyvin sopeutuvainen aina kaikkeen. Sisaruksistani joku sanoi, että kyseessä oli kuin neljä vuotias, joka jätetään kesäsiirtolaan vasten tahtoaan. Äitini roikkui kiinni hihassa ja rukoili, että "ottakaa mut mukaan täältä, että en kuulu sairaalaan". Koitin selittää äidilleni, että ikävä kyllä emme voi ottaa sinua mukaan, että sinun pitää jäädä tutkimuksiin. Äitini ei ymmärtänyt ollenkaan, että miksi jätämme hänet sairaalaan, eikä hän voi tulla mukanaan kotiimme. Ymmärsin sen, että sairaala varmasti on muistisairaalle vaikea paikka, hänet vietiin pois kotoa tutusta ympäristöstään. Vedin välillä aurinkolasit silmilleni ja pidättelin itkua ja sanoin, että "äiti, sinun pitää jäädä sairaalaan". Voi ette usko, miltä se tilanne tuntui. Lähdimme siskon tytön kanssa sairaalasta itkua pidätellen ja hokien, että "tuo ei ollut äiti, tuo ei ollut mummi". Jos vaan olisi ollut mitään mahdollisuuksia, olisin ottanut äidin mukaan, mutta kun ei vaan ollut.





Olin seuraavana päivänä lähdössä työreissulle Osloon ja mietin, että miten tulen selviämään matkasta. Päätin, että yritän vaan olla ajattelematta asiaa. Toivoin, että en saa matkalleni huonoja uutisia sisaruksiltani. Koitin olla seuraamatta somesta viestittelyä. Koitin olla hajoamatta.

Kun tulin kotiin, kuulin, että tilanne oli parempi ja äiti oli taas oma positiivinen itsensä. Muisti vaan ei oikein toiminut. Kävin äitiä katsomassa sairaalassa päivittäin. Sattui olemaan kesän kauneimmat päivät ja kuskasin äidin pyörätuolissa istumaan sairaalan puutarhaan. Siellä kuuntelimme lintujen laulua ja juttelimme niitä ja näitä. Äitini katseli sairaalan ikkunoita ja ei tuntunut aina oikein hahmottavan tilannettaan, että missä oli ja miksi. Asiasta keskusteltiin, mutta nämä asiat pysyvät vain hetken mielessä. Sitten taas aloitimme samat asiat uudestaan ja sama kysymykset tuli uudestaan. Koitin kärsivällisesti vastata asiat uudestaan.



Näin nämä vierailut sujuivat useina päivinä.



Äiti asuu vielä kotona ja kotihoitoa on nyt lisätty. Sisarukset käyvät myös useamman kerran päivässä häntä katsomassa kotona. Välillä tilanne on hyvä ja välillä elämä potkii.

Surullisia on ne hetket kun äiti ei muista, kuka olen. Menen ovesta sisään ja äiti katsoo, että "tekö sieltä tulitte? Odotin toista henkilöä". Kysyn, että että ketä odotit? Äiti vastaa, että "odotin sitä naista, joka hoitaa minun raha-asioitani". Vastaan, että minä olen se nainen. Olen hoitanut niitä jo kohta 10 vuotta. Äiti katsoo ja sanoo, että "muistin, että se nainen on ihan eri näköinen". Kyllä me sitten ollaan kohta yhteisymmärryksessä, että minähän se olen. Tiedän, että se on tuo sairaus, joka tämän tekee, mutta silti se tuntuu pahalta, ehkä eniten äidin puolesta olen surullinen.



Tiedän, että monet itkut tulen varmasti vielä itkemään, helppoa tämä ei ole, mutta yritetään pysyä positiivisella mielellä. Tämä on ollut yksi syy myös bloggaamisen vähentämiseen. Kun voimavarat ovat vähissä, niin pitää vähentää sieltä mistä pystyy. Äiti on kuitenkin se tärkein juttu tällä hetkellä. Sanon aina äidille, että kun hän on hoitanut meitä pienenä, niin me hoidamme kyllä häntä nyt.



Meillä on myös päiviä, jolloin muisti pelaa paremmin ja ollaan paremmalle fiiliksellä. Niistä päivistä pitää nauttia ja olla onnnellinen. Äiti <3

Maiju