Avauduin viime viikolla facebookissa aiheesta halaaminen ja myötätunto. Kerroin siitä, että olen todella empaattinen ihmisille, joilla on vaikeaa. Olen hyvä kuuntelemaan ja asettumaan tällaisen ihmisen asemaan. Aina en voi sanoa, että tiedän miltä susta tuntuu, mutta voin vaan usein kuvitella.
Kerroin, kuinka juoksin kiireessä bussipysäkille ja näin erään tutun naapurin rouvan pitkästä aikaa, joka on kokenut sairautta sairauden perään. Olemme joskus itkeneet ja nauraneet vuorotellen hänen kanssaan pihalla, kun ollaan nähty. Itkeneet hänen sairauksiaan ja nauraneet sitten jotain muita asioita. Muistan tällaisen kohtaamisen, että kerran juttelimme varmaan toista tuntia tällaisella tyylillä. Sanoin tälle naiselle, että jos joku katsoo meidän touhuja, niin he luulevat, että olemme seonneet. Välillä otin naista hartioista kiinni ikään kuin antaen voimaa hänelle kaikkeen siihen mitä hän joutuu kestämään.
![]()
Tapasin siis tämän naisen ja edellisestä kohtaamisesta oli ollut ainakin puoli vuotta. Hän oli pienentynyt varmaan 20 kilon verran ja ehdin kiireessä vaan kysymään, että mitä hänelle kuuluu? No oli tapahtunut taas vaikka mitä, sairaus oli uusiutunut. Halasin häntä lujaa ja sanoin. Ehdin lohduttamaan häntä ja ehdin myös antamaan voimaannuttavan halin. Jäin miettimään sitä, että kunpa me useimmin pysähtyisimme kysymään, että mitä kuuluu? Niin kiire ei saa olla etteikö sitä ehdi kysymään. Eikä niin kiire ettemmekö ehtisi sanomaan jotain lohduttavaa.
![]()
![]()
Kerroin, kuinka juoksin kiireessä bussipysäkille ja näin erään tutun naapurin rouvan pitkästä aikaa, joka on kokenut sairautta sairauden perään. Olemme joskus itkeneet ja nauraneet vuorotellen hänen kanssaan pihalla, kun ollaan nähty. Itkeneet hänen sairauksiaan ja nauraneet sitten jotain muita asioita. Muistan tällaisen kohtaamisen, että kerran juttelimme varmaan toista tuntia tällaisella tyylillä. Sanoin tälle naiselle, että jos joku katsoo meidän touhuja, niin he luulevat, että olemme seonneet. Välillä otin naista hartioista kiinni ikään kuin antaen voimaa hänelle kaikkeen siihen mitä hän joutuu kestämään.
Tapasin siis tämän naisen ja edellisestä kohtaamisesta oli ollut ainakin puoli vuotta. Hän oli pienentynyt varmaan 20 kilon verran ja ehdin kiireessä vaan kysymään, että mitä hänelle kuuluu? No oli tapahtunut taas vaikka mitä, sairaus oli uusiutunut. Halasin häntä lujaa ja sanoin. Ehdin lohduttamaan häntä ja ehdin myös antamaan voimaannuttavan halin. Jäin miettimään sitä, että kunpa me useimmin pysähtyisimme kysymään, että mitä kuuluu? Niin kiire ei saa olla etteikö sitä ehdi kysymään. Eikä niin kiire ettemmekö ehtisi sanomaan jotain lohduttavaa.
Tämä asia on mua mietityttänyt kovasti viime aikoina. Olen kohdannut ihmisiä, joilla on erilaisia sairauksia. Omat murheet tuntuvat todella pieniltä kanssaihmisten ongelmien edessä.
Usein on helppoa ohittaa kanssaihmisten sairaudet, kun ei löydetä sanoja.
Itse olen yrittänyt aina jutella ihmisten kanssa, jotka ovat saaneet kuolemantuomion.
Haluan muistuttaa, että heille voi olla tärkeää se pieni ele, jonka mahdollisesti
heille osoitatte. Myötätunnon osoittaminen ei ole vaikeaa.
Pitää vain näyttää, että minä ymmärrän tuskasi.
Miten olisi halattaisiinko?
Maiju